Karhun karjunta kaikui kumeana metsän halki ja sai puut värähtelemään. Hetken oli hiirenhiljaista, kunnes yleisö puhkesi hurjiin suosionosoituksiin. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli voittaja, Metsän kuningas. Vanha mestari oli lyöty.

Siili heräsi varhain, kastoi kasvonsa kylmään veteen, söi aamupalan ja lähti ulos. Näin se teki joka aamu. Siili veti perässään pieniä kärryjä, joihin se keräsi päivittäin kiviä. Matka jatkui metsän reunaan, jonka laidalta Se – Siilin rakennelma- jo näkyi. Siili veti kärryt Sen vierelle ja alkoi purkaa lastia. Siili oli tehnyt näin joka päivä jo viisi vuotta ja näin kuluisi vielä toiset viisi vuotta – mutta lopulta sillä olisi koko metsän turvallisin koti kivimuurin kätköissä. Siellä kukaan ei uhkaisi siiliä ja sillä olisi vain turvallista.

Kruunattu kuningas kiitti suosionosoituksista ja tunsi ylpeyttä saavutuksestaan. Tätä varten se oli harjoitellut lapsuudesta saakka, jolloin sen poikkeukselliset kyvyt oli huomattu. Metsän kuningas -kruunu oli eläinkunnan arvostetuin palkinto. Sen voittaminen vaati voimaa, rohkeutta, nopeutta ja vahvoja äänijänteitä. Karhu jatkoi matkaansa ja huomasi, että saavutuksestaan huolimatta sen olo oli tyhjä. Kaikki ihailivat häntä, mutta karhu mietti vain mielessään tässäkö tämä oli?

Metsän kuninkaan odotettiin kuitenkin puolustavan titteliään ja karhun ajatukset siirtyivät  tulevaan: edessä olisi ankaraa harjoittelua ja ponnistelua. Sitä ahdisti. Vaikka hän oli Metsän kuningas, hänestä tuntui sisältä tyhjältä. Kruunu ei ollutkaan täyttänyt hänen sisällään lapsuudesta saakka ollutta tyhjyyttä. Karhu saapui metsän reunaan, jossa se pysähtyi katselemaan, kun siili jatkoi puuhaansa. ”Miksi rakennat tuota muuria?”, karhu kysyi. ”Koska se on tärkeää ja pitää minut turvassa”, siili vastasi keskeyttämättä puuhaansa. ”Milloin sinä lepäät?” ”Sitten, kun tämä on valmis.” ”Mitä teet sen jälkeen?”. Siili pysähtyi ja katsoi karhua. ”Sitten voin tehdä, mitä haluan.” ”Mitä se on?”, karhu uteli. ”Tanssin, laulan.”, siili sanoi ujosti. ”Laula minulle nyt.”, karhu pyysi. ”En uskalla.” ”Kokeile.”, karhu sanoi lempeästi hymyillen.
Siili sulki silmänsä ja lauloi. Karhu kuunteli ja huomasi, miten siilin koko olemus muuttui sen laulaessa. ”Laulat niin kauniisti.” ”Kiitos”, siili sanoi ujosti. ”Etkö voisi laulaa ja tanssia enemmän jo nyt?”. ”Ei minulla ole aikaa sellaiseen.”

Siili jatkoi työtänsä ja karhu palasi kotiin. Molemmilla oli levoton olo. Kumpikaan ei saanut nukuttua. Karhu mietti siiliä ja toivoi, että se voisi tanssia ja laulaa jo nyt. Se tuntui tärkeältä, paljon tärkeämmältä kuin hänen lapsuudesta haaveilemansa Metsän kuningas -kruunu, jonka eteen hän oli ponnistellut niin paljon ja uhrannut kaiken. 

Voisiko hän auttaa siiliä? 

Siili mietti karhun sanoja. Miksi se ei laula ja tanssi jo NYT? Miksi se vain päivästä toiseen raahasi kiviä täynnä olevia kärryjään rakentaakseen turvallista koloaan? Entä, jos eräänä päivänä kärry kaatuisi ja se loukkaisi jalkansa niin, että ei voisikaan koskaan enää tanssia? 

Voisiko se sittenkin laulaa ja tanssi jo nyt? Uskaltaisiko se? Ehkä yhdessä karhun kanssa?

Uskallatko sinä tulla muutosmatkalle yhdessä meidän kanssamme?